Pekka menee kalaan
Olipa kerran Pekka, joka meni kalaan. Pekka sai ison kalan, joka sanoi : ”Päästä minut pois”.  Ja Pekka päästi kalan pois. Kala sanoi: ”Kiitos” ja eli elämänsä hyvin, hyvin, hyvin.

Pyry Ekholm 7 v.

Kissa joka osasi pelata jalkapalloa
Olipa kerran tyttö. Se talutti kissaa kadulla. Sitten tuli koira vastaan. Kissa säikähti ja lähti karkuun. Sitten kissa löysi jalkapallon ja potkaisi sitä. Jalkapallo osui ikkunaan. Tyttö suuttui kissalle ja laittoi kissan häkkiin. Tyttö kantoi häkin (jossa kissa oli) kotiin. Kissa räyhäsi häkissä. Sitten häkki meni rikki. Sitten kissa juoksi jalkapallokentälle ja teki maalin. Sitten joukkueen kapteeni antoi kissalle luvan tulla joukkueeseen. Sitten kissa meni kotiin. Tyttö sanoi kissalle: ”Olipa tuhmasti tehty”. Kissa säikähti ja juoksi jalkapallokentälle, jossa oli peli. Kissa teki kolme maalia ja voitti pelin.
Sitten kissa eli onnellisena elämänsä loppuun asti. Kunnes kuoli.

Nora Forselius 7v.

Oskarin ja Simpan luistelu
Olipa kerran Oskari ja Simppa. Simppa oli Oskarin kummi. Oskari ja Simppa oli luistelemassa kavereittensa kanssa. Oskari sanoi, että ollaan hippaa Simpalle. ”Okei”, Simppa sanoi. He päättivät, että Simppa oli ensin jäänyt, mutta Oskari oli niin nopea, ettei Simppa saanut sitä kiinni. Sitten oli Oskarin aika mennä kotiin ja se sanoi, että oli hauskaa, Moikka!

Oskari Kettunen 7v.

Lintu
Yhden kerran linnulle tapahtui, että lintu kaatui ja satutti jalkansa. Lintua sattui jalkaan. Linnun ystävä tuli auttamaan toista lintua. Ja sitten lintu lähti kotiin syömään. Illalla lintu kävi nukkumaan ja aamulla sen isä ja äiti veivät hänet Heurekaan. Lintu meni leikkimään kaverin kanssa pallolla. Vähän ajan päästä linnun vanhemmat pyysivät syömään ja kun oli syöty niin pikkulinnun piti lähteä kotiin.

Thu Dinh Thi Xuan 7v.

Pupu pitkäkorva ja ystävällinen Jonna
Olipa kerran pupu, joka löysi ystävän nimeltään Jonna. Pupu oli kotona, kun joku alkoi koputtaa oveen. Pupu meni avaamaan ovea. Ovella oli uusi naapuri, joka kysyi: ”Tuletko ulos?” Pupu vastasi: ”Totta kai tulen”. Jonna meni pupun kanssa puistoon. Kun ne vihdoin pääsivät puistoon Jonna kysyi pupulta: ”Leikitäänkö”? Pupu vastasi: ”Leikitään hippaa”. Jonna sanoi: ”Olen jäänyt”, ja pupu sanoi: ”Käy se minulle.” Sitten ne alkoivat juosta. Kun Jonna kompastu kiveen, pupu sanoi: ”Lähetään puhdistamaan polvea”. Pupu ja Jonna lähtivät pupun kotiin. Pupu sanoi: ”istu sohvalle istumaan haen laastarin sinulle”. Pupu toi laastarin ja kiinnitti sen Jonnan polveen ja lopulta niistä tulivat parhaita ystäviä.

Singh San Deep Kaur 7v.

Open lipas

Se oli iso kaupunki, ympyröity paksuilla muureilla ja täynnä vartijoita. Keskellä kaupunkia oli hiuksenhienosti kohoava kukkula, jonka päältä löytyi kivilinna. Kukkulan ympärillä näkyi ensin lähimpänä kivitaloja, ja sitten oljesta ja maasta tehtyjä taloja. Maisema oli hyvin perinteinen, juuri sellainen kuin matkustajat olivat kertoneet.

Merlin ei ollut koskaan käynyt Euroopan keski- ja pohjoisosissa. Kyllä hän oli Arabian maat käynyt, nuoruudessaan vielä Australian pohjoisosasta etelämmäs, mutta koska reumatismi oli sen jälkeen alkanut jo vaivaamaan, täällä hän ei ollut vielä käynyt. Merlinin oli kuitenkin ollut pakko tulla tänne tänään, koska… Hitto, hän oli jo myöhässä! Merlin lähti kävelemään jyrkkää kukkulanrinnettä alas kohti kaupunkia. Päästyään portista sisälle hän suuntasi tiensä linnan sijasta kapealle kujalle, joka kulki aivan muurin vieressä. Sen oli oltava täällä jossain… Tuolla! Hän avasi pienen talon oven, sillä se ei ollut lukossa.

”Täällä sinä vain syöt viinirypäleitä kun etelässä nähdään nälkää!” Merlin huudahti, mutta hänen äänestään saattoi kuulla huvittuneisuuden. ”Mitä? Lepakkoni kehottaa minua ottamaan rennosti”, pulskanpuoleinen velho sanoi, ja heilautti kättään lemmikkilepakkoa päin. ”Ja se on sentään sademetsistä tuotua laatutavaraa!” ”Meilläpäin käytetään lohikäärmeitä, ne ovat luotettavampia” Merlin naurahti. ”Kehuskele sinä vain.” Merlin istahti toiselle tuolille. ”Mutta mikä etelän kriisissä on syynä?” pulska velho kysyi ottaen viinirypäleen. ”No, epäilen että –” Merlin keskeytti, sillä ulkoa alkoi kuulua hurrausta ja muuta meteliä.
”Äh, herttuan tytär siellä vain kävelee pinkkeine laukkuineen. Jatka, ole hyvä”, velho pyysi äänien yhä koventuessa samalla kun ikkunan vierestä käveli jotain aivan liian kirkkaanpinkkiä. ”No, epäilen että tärkeät tekijät ovat ne lohikäärmeennahkarannekkeet, jotka eräs kollegani kadotti”, Merlin selitti, ja toinen velho purskahti nauruun. ”Anteeksi? Rannekkeet? Olen pahoillani, mutta…” velho nauroi. ”Et taida käsittää koko asiaa”, Merlin tuhahti puoliksi halveksuen toverinsa tietämättömyyttä ja puoliksi turhautuneena siitä, että joutuisi selittämään asiaa uudelleen.

”Ne ovat voimakkaat, niillä on –” Merlin keskeytti, otti sauvansa ja mutisi jotain. Samalla taloon laskeutui outo harmaus. ”Niillä on voima hallita lohikäärmettä, ja jos hän ottaa hänet valtaansa…”, Merlin nyökkäsi vakavana. ”…syntyy katastrofi”, toinen velhoista täydensi lauseen ja hyppäsi pystyyn.
”Hyvä on, tule”, hän sanoi ja johdatti Merlinin kellariin samalla kun tämä purki vaimennusloitsua saaden väriä taloon. ”Tässä”, velho sanoi, ja otti esille vanhan kartan ja pussillisen kultarahoja. ”Karttaan on merkitty reitti, ja pussissa on rahaa”, hän sanoi kireänä.

Velhot kävelivät vaitonaisina ovelle asti. ”Onnea matkaan, tulet tarvitsemaan sitä.” Merlin kääntyi vielä. ”Sanoin sinulle kerran ’entä te? Mitä te teitte koko tämän ajan?’ Toivon, että muistat sen etkä toista virheitäsi”, hän sanoi. ”Ymmärrän.” Sen kuultuaan Merlin poistui kaupungista. Eikä ehkä koskaan palaisi.
Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun Anniina Penelope Peltonen oli jättänyt keskiajan Meksikon taakseen lohikäärmeen selässä lentäen, ja se aika oli muovannut hänestä itsepäisen tytön – vaikkakin tarpeen tullen hyvänkin.

”Ann, vauhtia sen pyykin kanssa” Anniinan äiti huusi. Anniina huokaisi kuuluvasti ja pisti vauhtia toimiinsa. Joskus hän jopa ikävöi Meksikoon. Siellä ei ainakaan ollut kotitöitä. Päivä päivän jälkeen oli kulunut tylsyyden vallassa siitä lähtien kun kesäloma oli alkanut kaksi viikkoa sitten.

Anniinan ystävät olivat kaikki matkustaneet Eurooppaan lomalle, ja olihan Anniinakin anellut äidiltään lupaa – mutta ei! Anniinan piti homehtua täällä koko loma surkeaa kasvimaata ja kotitöitä hoitaen sillä aikaa kun muut ottivat aurinkoa rannoilla, kiertelivät Ranskan taidemuseoissa tai kävivät katsomassa legendaarista laituria 9 ja ¾ Lontoossa (varsinkin tämä oli Anniinalle erityisen tuskallista, Potter-fani kun oli). Pitäisi kieltää lailla lasten lukitseminen pölyiseen Amerikkaan koko kesäksi, hän ajatteli.

Anniina otti omenan kaapista ja juuri kun oli puraisemassa sitä, pysähtyi. Hetkinen… nyt ei kaikki ollut kyllä ihan kohdallaan. ”Merlin pilaa ruokahaluni!” Anniina huusi ja pudotti omenan lattialle juuri ennen kuin juoksi ulos ovesta. Omenassa luki kuin veitsellä raapustettuna ’Meksiko kutsuu’. ”Kuka Merlin? Poikaystäväsi?” Anniinan äiti huusi tytön perään, mutta tämä ei enää kuullut – hän ei ollut siellä. ”Ann?”

Anniina tunsi pistävän kivun kaikkialla ruumiissa. Tuntui kuin sadattuhannet neulat pistelisivät jalkoja, kuin hänet olisi laitettu puristimeen ja sieltä kuumaan veteen.
Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä kipu lakkasi, mutta Anniina ei vielä uskaltanut avata silmiään.

”Nukahditko sinä nyt pystyyn?!” pojan ääni leikkasi ilman, ja Anniina hypähti miltei puoli metriä ilmaan. Hänen edessään seisoi nuori – korkeintaan 16 – tummahiuksinen, ruskeasilmäinen, laiha ja likaiseen kaapuun pukeutunut poika, joka katsoi Anniinaa hieman ylimielisesti. Pojan silmät nauroivat ja olivat niin syvänvihreät, että näyttivät avaavan näkymän niitylle.

”Mitä tuijotat?” hän kysyi ja pyöräytti silmiään. ”Kuka sinä olet?” Anniina kysyi ottaessaan muutaman askeleen eteenpäin. ”Merlinin oppipoika” hän vastasi.

”O-oletko?” Anniina takelteli pojan kylmän äänen huomatessaan. ”En ole nähnyt sinua.” Poika kääntyi. Hänen kasvoistaan paistoi yhtäkkinen viha. ”Oletpas! Et ole vain jaksanut panna merkille yrittäessäsi pelastaa maailmaa niin ahkerasti!” Tämän sanottuaan poika kääntyi ympäri ja lähti kävelemään poispäin.

”Etkö vieläkään ymmärrä, Anniina?”, hän kysyi. ”Vai eikö Merlin ole kertonut?” Poika kääntyi ja katsoi suoraan Anniinaan. ”Oletko kuullut veljestäsi?” hän kysyi ja hymyili teennäisesti, hyvin ilottomasti. ”Minä kysyin, oletko kuullut?” Anniina säikähti hieman karjaisua. ”E-en”, kuului vastaus hänen kuivasta suustaan. ”Ei ole vielä vastauksien aika. Merlinin talo on tutussa paikassa – nyt mene”, Poika heilautti kättään kielekkeen suuntaan. ”Me tapaamme vielä”, tämän sanottuaan hän heilautti kaavun helmaa edessään ja katosi. Hetkinen. Pojan paikalla oli musta käärme. Anniina kiljaisi ja lähti juoksemaan kauhuissaan poispäin.

Merlinin taloon päästyään Anniina syöksähti tuskin tervehtimättä yläkerran huoneeseensa – tai pikemminkin portaiden alla olevaan pieneen komeromaiseen huoneeseen, jossa oli tilaa sängylle, kahdelle hyvin sotkuisesti laitetulle hyllylle, jotka sisälsivät vanhoja kirjoja ja papereita.

Mutta ei Merlin edes kunnolla huomannut Anniinan tuloa tuijotellessaan ulos ikkunasta. Oli laskeutunut sankka sumu vuorille, mutta viereisen metsän ainakin näki. Pitkän aikaa kaikki pysyi liikkumattomana lukuun ottamatta puiden oksien hidasta, tuulen aiheuttamaa liikettä. Lopulta oksien välissä liikahti jokin mikä ei taatusti ollut lehti tai eläin, ja Merlin hypähti pystyyn horroksestaan. Hahmo astui kuun luomaan valokehään ja asteli rauhallisesti ovea kohti, jonka Merlin siinä samassa avasi.

”Olet myöhässä Rymer, ilmaantuiko ongelmia?” Merlin kysyi heti kun uupunut poika oli astunut sisään. ”Ei minkäänlaisia, matka vain oli pidempi…”, hän aloitti mutta keskeytti puheensa ja vilkaisi ympärilleen. ”Oletan ettei hän kuuntele…”, Rymer sanoi epäröiden. ”Anniinan pitäisi olla vuoteessa”, Merlin vastasi ohjatessaan pojan istumaan. Mutta Merlin oli väärässä, sillä Anniina istui yläkertaan vievien rappusten yläpäässä hyvin hämmentyneenä. Tuo oli poika, jonka hän oli nähnyt tullessaan, mitä hän täällä teki? Väite oppipojastahan oli ilmiselvästi ollut vale… vai oliko? Nyt Anniina vasta sekaisin olikin.

”Kaikki tapahtuu – kuten arvelimmekin – Pahuuden Lordin toimesta. Hän yrittää tuhota Meksikon nyt kun voi, hän on nimittäin ilmeisesti saanut hyvin voimakkaan ruumiin”, Rymer sanoi niin hiljaisella äänellä että Anniina tuskin kuuli. ”Onko se –” ”En ole nähnyt häntä, vaikka kuvittelin että hän luottaa minuun –” ”Varmasti hän luottaa, mutta olet ollut vasta kolme vuotta asemissa, emme voi odottaa ihmeitä…”, kaksikko keskeytteli toisiaan.

Keskustelu jatkui yömyöhään asti, ja Anniina kuuli joka sanan. Vaikutti siltä, että tämä Rymer toimi jonkinlaisena ”agenttina” ja toimitti tietoja vastustajan liikkeistä heille. Silti Anniina oli epäluuloinen: poikahan oli muuttunut käärmeeksi, ja eivätkö vain pimeyden velhot tehneet niin? Miksi Merlin luotti häneen? Nämä kysymykset päässä pyörien Anniina asettui sänkyyn, mutta sinä yönä hän nukkui tuskin silmäystäkään.

Aamuvarhaisella Rymer jätti talon ja lähti jonnekin nummille päin, kadoten sumuun. Anniina pani totisesti merkille paksun sumukerroksen, jonka läpi näki tuskin pariakaan metriä eteensä. Merlinin mukaan sitä oli jo jatkunut pitkään, mutta kuinka pitkään, niin, sitä Anniina ei tiennyt. Päiviä, viikkoja, kuukausia vai – kenties – vuosia. Pientäkään vihjettä ei herunut Merlinin tai Rymerin tutkimattomista kasvoista, jotka olivat kuin kivestä veistetyt.

Koko päivän Merlin oli ja pysyi hiljaa, uppoutui kirjoihin tuntikausiksi eikä näyttänyt huomaavaankaan Anniinan lukuisia yrityksiä saada selitystä tähän kaikkeen. Lopulta tyttö ei kestänyt enää. ”Hyvä on, jos et aio kertoa minulle, niin turhaan minä täällä homehdun! Voitkin heti paikalla siirtää minut takaisin kotiin!” Merlin ei edes kohottanut katsettaan kirjasta. ”Minä kun luulin, että olit kuolla tylsyyteen siellä”, hän mutisi  hajamielisenä ja sai Anniinan hiljentymään hetkeksi. ”No parempi siellä on kuin täällä ilman tiedonmurustakaan!” hän lopulta sanoi, mutta Merlin ei näyttänyt siltä, että kuuntelisi.

Lisäksi Anniinaa ärsytti tavattomasti se, että velho ei suonut hänelle hetkeäkään ajastaan katsoakseen hänen suuntaansa. ”Kuka se Rymer muuten on?” Anniina kysyi kuin ohimennen. ”Se”, Merlin nosti katseensa kirjasta, ”ei kuulu sinulle”. Anniina avasi vihaisena suunsa, mutta Merlin keskeytti sanomalla, että asia oli loppuun käsitelty ja että hän tarvitsi työrauhan.

”En todellakaan mene minnekään, saat luvan selittää”, Anniina sanoi jo perin vihaisena. Hetken hiljaisuuden kuluttua Merlinin ääni kuului halki ilman omituisen syvänä, silti tutkimattomana. ”Viisitoista vuotta sitten”, hän aloitti, muttei nostanut katsettaan kirjasta ”kirjattiin ennustus. Siinä kerrottiin, että tyttö, joka syntyisi toiseksi lapseksi ja ilman veljeä ja tulisi tänne kohtalon saattamana –” Anniina yritti tässä välissä vilkaista paperia mistä Merlin näitä sanoja luki, mutta tämä peitti varsinkin lopun kädellään. ”– joutuisi uhmaamaan Pahuuden Lordia kolme kertaa ennen kuin pääsisi – pääsisi rauhaan. Ja tämähän olit sinä”, Merlin jatkoi. ”Mutta… ei minulla ole veljeä. Sitä paitsi paperissa lukee enemmänkin”, Anniina sanoi ja nappasi paperin Merliniltä, joka hätääntyneenä yritti saada sitä takaisin, turhaan.

”Tyttö, joka toiseksi lapseksi ja ensimmäiseksi tytöksi syntyy ilman veljeä, ja jonka kohtalo Meksikoon kaukaa tuo, yrittää kolme kertaa vapauttaa pyhää maata tuholta. Pahuuden Lordi tulee hänet tunnistamaan ja hän tulee tunnistamaan Pahuuden Lordin. Kolme kertaa nämä kaksi toisiaan uhmaamaan joutuvat ennen kuin viimeisessä yhteenotossa viimeisenä päivänä viimeisen uhmauksen aikana molemmat onnistuvat siinä missä ovat halunneet onnistua jo pitkään. Molemmat kohtalo vie sinne minne heidät on vietävä, sinne mistä heitä takaisin ei saada.”

Tuijottaen hölmönä rivejä Anniina päästi miltei tiedostamattaan ulos kysymyksen. ”Siis… molempien on… kuoltava? Lopussa?” hän kuiskasi hiljaa. ”Ei – ei välttämättä”, Merlin kiiruhti selittämään ja nappasi pergamentin Anniinan kädestä. ”Tai siis… se on todennäköistä, mutta –” ”Ja sinä olet katsonut kaiken tämän ajan vierestä sanomatta sanaakaan?” Anniina huusi. ”No, ajattelin että – että – sitä paitsi, et olisi suhtautunut yhtään paremmin jos olisin kertonut!” Merlin sanoi takellellen. Anniina ei vaivautunut edes vastaamaan. ”Ei minua täällä voida pitää, lähden tästä hullujenhuoneesta, niin mitään ei tapahdu” hän sanoi hiljaa pikemminkin itselleen kuin kenellekään muulle.

Sinä iltana Anniina jätti kielekkeellä olevan talon Merlinin vastusteluista huolimatta. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miksi oli alun perinkään pysynyt mokomassa mökissä, olihan Amerikka tylsä paikka, mutta siellä sentään ei ollut tuollaisia hulluja pappoja päättämässä ihmisten kohtaloista. Anniina ei halunnut enää koskaan kuulla keskiajan Meksikosta, Pahasta Lordista tai mistään muustakaan. Aluksi hän ei edes huomannut, että joku oli tarttunut tiukasti hänen käsivarteensa, mutta kun se henkilö pysäytti hänet, tyttö katsahti viereensä. ”Ja minne sinä luulet olevasi menossa?” Rymer kysyi säikähtäneen oloisena. Anniina tunsi palan kurkussaan, mutta ei antanut pojan huomata sitä.

”Kotiin.” ”Mutta – mutta eihän se käy!” Rymer huudahti Anniinan mielestä säälittävästi ylinäytellen. ”Meksiko on ikuisen sumun peitossa, ja se jääkin ikuiseksi ilman että valitut – tarkoitan että minä – äsh, siis”, Rymer veti tässä kohtaa henkeä. ”Tarkoitan, että jos sinä et kohtaa häntä ja tuhoa häntä kuten viimeksi”. Anniinan mielenkiinto nousi väkisin kuullessaan pojan sanoman lauseen alkupuolen sanat.  ”Miten niin valitut?” hän kysyi. ”Ja miten niin sinä?” Anniina kysyi kulmakarvat hieman kohollaan. ”Ei mitenkään, ei mitenkään”, Rymer sanoi nopeasti. Hieman liiankin nopeasti.

”Hyvä on. Minulta on jo salattu tarpeeksi”, Anniina sanoi hiljaa katsoen maahan. ”Minä lähden.” ”EI!” Rymer karjaisi ja sai Anniinan katseen lennähtämään hänen tahtomattaankin ylös. ”Sinä et voi…” ”Sano yksikin hyvä syy miksi minä en lähtisi! Sano yksikin ihminen joka välittäisi!” Anniina tokaisi vihaisesti. ”Minä?” Rymer ehdotti kömpelösti ja sai Anniinan naurahtamaan. ”Sinä? Sinähän vihaat minua”. ”Mutta kun – kun – ” Rymer etsiskeli sanoja Anniinan odottaessa vieressä. ”No kun minusta ei koskaan tule sumunvartijaa jos sinä lähdet”, Rymer lopulta tokaisi.

”Sumun vartijaa?” ”Niin! Ikuisen sumun kaitsijaa!” Rymer älähti vihaisen, mutta myös surullisen oloisena. ”Ja mikäs se sellainen on?” Anniina kysyi ja piti keskustelua yllä. Rymer näytti hetken aikaa epäröivän, mutta jatkoi sitten. ”Ikuinen sumu on pääelementti, ja sille on aina suotu yksi kaitsija. Minut oli määrä siirtää siihen tehtävään, mutta sitten sinä tulit ja ihmeen kaupalla täytit ennustuksen sanasta sanaan. Sitten tullaan ja kerrotaan etten pääse vartijan paikkaan sillä ennustus koskee minuakin!” ”Mutta miten se liittyy minuun? Mitä se muuttaa, että minä en lähtisi?” Anniina kysyi. ”Jos sinä saat tehtäväsi tehtyä voit irtisanoa minut tienpitäjän osasta, ja silloin vanhat osat eivät enää päde! Ennustus kertoo nimenomaan tienpitäjästä”, Rymer selitti hiljaa. Anniina tarkkaili häntä hetken yrittäen päättää mitä tehdä. ”Mutta nyt kun sumulla ei ole vartijaa… no, voit nähdä itse”, Rymer sanoi vielä hiljempaa. Anniina nosti katseensa ja vilkaisi ympärilleen. Kaikkialla hän näki vain tummaa, sinertävänharmaata sumua. Puut olivat tuskin näkyvissä, ja Rymerinkin kasvot näkyivät huonosti. Rymer huokaisi. ”Ei sumua siitä voi syyttää, se ei ole tottunut siihen, ettei sitä vartioida”, hän sanoi surullisesti, jotenkin hellästi. ”Hyvä on”, Anniina sanoi hitaasti. ”Minä jään…”, Rymerin kasvot sulivat oitis hymyyn. ”…vähäksi aikaa”, Anniina lopetti. Rymerin hymy ei enää ulottunut aivan jokaiseen kasvon kuoppaan, mutta hän näytti silti helpottuneelta. ”Nyt?” Anniina nyökkäsi. Oli parempi saada asia pois alta.

Anniinan oli pakko myöntää että Rymer tosiaan osasi juosta. Vaikka hän ei pitänytkään vauhdista, Anniina oli nyt kiitollinen kun matkassa säästyi aikaa, ja niin hän pääsikin laskeutumaan vain vartin päästä Rymerin selästä.

He olivat ihmeellisen tutulla paikalla, luolan suussa. Se tuntui kuitenkin kasvaneen edellisestä kerrasta. ”Hän on päättänyt laajentaa aluettaan näkyvästikin”, Rymer sanoi Anniinan ihmettelevän katseen huomatessaan. ”Merlin tappaa minut”, hän mutisi ennen kuin tarttui Anniinaa lujasti käsivarresta ja vei luolan suulle. ”Saadaan tämä nyt pois alta”, hän huokaisi. ”Minä menen sisään ja hoidan käytännön. Kun annan merkin ja olen saanut pahimmat uhkat pois alta sinä tulet ja lyöt pahan niillä taikaloitsuhommeleillasi, joita minä en tunne. Minä hoidan homman käytännössä, mutta ennustus silti täyttyy”, Rymer puhua pajatti nopeaan tahtiin.

Ennen kuin Anniina ehti sanoa sanaakaan, Rymer oli jo kadonnut luolaan. Ei kai hänellä ollut mitään pelättävää, hehän luulisivat häntä liittolaisekseen. Kai. Ehkä. Toivottavasti. Anniina huokaisi. Nyt vain silmä tarkkana.

Pitkään oli aivan hiljaista, painostavan hiljaista. Laskeutuva yö toi pimeyden ja yhä tihenevä sumu inhottavan ahtauden tunteen. Sulkien silmänsä Anniina yritti välttää paniikkikohtausta, jonka sai aina ahtaan paikan kammosta. Hengitä syvään, hän ajatteli. Rauhallisesti vain, rauhallisesti. Yhtäkkiä Anniinan pikku puheet kuitenkin keskeytyivät huudon tullessa ulos luolasta. Kun Anniina oli saanut itsensä ähkittyä ylös hän lähti kömpelösti juoksemaan kohti luolan suuta. Tämän täytyi olla se Rymerin merkki.

Sisällä luolassa oli pilkkopimeää, mutta silti Anniina jatkoi tuskastuttavan hidasta juoksuaan. Vesi lirisi ja lorisi alas kylmiä seiniä, joihin Anniina jatkuvasti törmäsi. Miksi täällä oli näin paljon mutkia? Lopulta alkoi edessä olevasta kammiosta tulla valoa. Helpottuneena Anniina pysähtyi vain metrin päähän oviaukosta ja katsahti lopulta varovasti sisään.

Kammiossa oli päällä täysi kaaos. Uskomattoman suuren lohikäärmeen pää miltei hipoi korkeuksissa olevaa kattoa, vaikka eläin oli kyyristynyt. Se mulkoili raivoissaan Rymeriä – ei, ei raivoissaan. Se on liian laimea sana kuvaillessa tunnetta mitä sen syvänpunaisissa silmissä välkkyi. Se oli suorastaan epäinhimillisen voimakas, pakahduttava tunne mikä nousi sen jokaisesta liikkeestä kuin hyökyaalto ja peitti kaikki lähellä olevat pelkoon ja epätoivoon, sekä jonkinlaiseen turtuuteen. ”EI!” Anniina huusi, kun näki pedon pitkän, tovin yli metrin pituisen kynnen miltei hipaisevan Rymerin rintakehää. Vimmoissaan Anniina yritti löytää jalokiviriipuksensa taskustaan, mutta kaiken sen rojun seassa koru saattoi helposti piiloutua. Aika tuntui kuin juoksevan käsistä: sekunnit tikittivät Anniinan päässä kuin sinne olisi asetettu herätyskello – tai aikapommi.

Vihdoin koru löytyi ja Anniina kietaisi sen kaulansa ympärille. Mutta sanat? Mitkä olivat ne sanat, jotka Merlin oli opettanut hänelle viime kerralla? Hän ei ollut vielä käyttänyt niitä: se oli eri loitsu. Mutta mikä? Anniina katsoi kauhuissaan miten suurin lohikäärme minkä hän oli koskaan nähnyt tuhosi upeat puu-upotukselliset seinäpaneelit kuin vettä vain juuri siitä kohtaa missä Rymer oli juuri seissyt. Mitkä olivat sanat? Yhä tiukemmin puristui Anniinan käsi vihreän kiven ympärille. Ne sanat… ne sanat… El – jotain. Tai Ei – jotain, ei Anniina sitä enää voinut muistaa! Siitä oli jo vuosia! Kaikki äänet olivat tuntuneet kadonneen ilmasta. Vain Anniinan päässä kaikuivat äänet kuin hulluna.

Tyhjyys. Epätoivo. Loputon kaivo meren pohjassa. Se oli lopussa nyt, he putosivat. Syvälle, oikein syvälle. Ei… ei, he olivat vielä holvissa, mutta oli tullut niin paljon hämärämpää. Värit tuntuivat haalistuneen harmaaksi mössöksi, joka liikkui siellä täällä aiheuttaen ärsyttävää häiriötä Anniinan vieläkin ajatellessa… mitä? Hän ei enää muistanut kunnolla…

”El –”, Anniina ajatteli toivoen jossain mielensä pohjassa mahdottomia. Rymer katsoi häneen suunnattoman jännittyneenä. Ilma pysyi hiljaisena, lohikäärmekin oli vaimennut. ”Olet hävinnyt, houkka”, kuului kova, karhea ääni. Vai kuuluiko se sittenkään? Rymer ei reagoinut siihen mitenkään. ”Kuvitteletko tosiaan, että tuo mitätön loitsu tappaisi tämän eläimen?” kaikui taas ääni kuin tykinlaukaus Anniinan sisällä. ”El cassimiole!” hän sanoi voipuneesti. Ilma pysähtyi. Lohikäärme kohdisti tulta palavan katseensa häneen. Sen silmistä paistoi kauhu. ”El – EL CASSIMIOLE”, Anniina huusi. Kun hän oli lukenut vastaavista kohtauksista kirjoista, paikan oli aina täyttänyt valo ja mahdollisesti vihollinen tuhoutui näyttävästi räjähtäen. Mitään sellaista ei tapahtunut. Lohikäärmeen ympärille alkoi muodostua jotain etäistä, mustaa sumua. Se hiipui sumun otteeseen ja alkoi vähitellen himmetä näkyvistä. Mutta tämä oli jo liikaa Anniinalle. Hän sulki silmänsä ja nukkui. Muuta hän ei enää kaivannut.

Anita Geritz 11 v.

Open lipas

Lumisirkus
Pyrstötähti kiisi pitkin pilvetöntä taivaanrantaa. Se pysähtyi ja jäi ihmettelemään merenpintaa. Se näki valonsa loistavan siitä takaisin. Se ihaili valonsa kauneutta. Vastaan tuli meteoriitteja ja uuden vuoden raketteja. Pyrstötähti väisti ne täpärästi. Se huokasi helpotuksesta. Kaikki kävi hänellä leikiten, sillä hän oli erittäin nopea tähti maan painovoiman ansiosta. Pyrstötähti jäi siihen paikkaan ikuisesti. Se sokaistui omasta kauneudestaan. Tämä tähti tunnetaan nimellä Pohjantähti. Nykyisin tämä tähti opastaa eksyneitä, mutta kuinka kauan, sitä ei tiedä kukaan.

Saara Collin, Hanna-Liisa Laasonen, Kaisa Penttinen, Marissa Raunio,
Noora Torri, Anssi Vilpponen
Saduttaja: Sirpa Kivilaakso

Myrsky
Myrsky on merihirviö. Hänen lempiväri on violetti. Myrskyllä on vihreät kiiltävät silmät ja sininen turkki. Hän rakastaa seikkailuja. Ei sitä merihirviöksi voisi kutsua, se on kiltti ja pieni. Myrsky on avulias. Se on rohkea. Myrsky asuu meressä. Se nukkuu merilevän ja kivien alla. Myrsky on 12 vuotta. Se on hyvin vilkas ja pirteä. Myrskyllä on kaksi häntää. Sen turkki on liukas mutta pehmeä. Se on yksinäinen. Sillä ei ole perhettä. Se leikkii kyllä joskus pikku kalojen kanssa.

Marissa Raunio 7 v.

Open lipas

Maija asui todella syvällä metsän siimeksessä. Ainoa valo, joka metsässä oli, oli mökissä, jossa yhdeksänvuotias Maija vanhempineen asui. Aina kun metsässä liikkui, joutui käyttämään taskulamppua. Maijan vanhemmat, Leena ja Pertti, olivat ammatiltaan eläintenkouluttajia. He kouluttivat kaikkia elämiä, mitä sysimetsässä löytyi. Heidän erikoisalaansa olivat ilvekset, ketut, sudet, karhut ja puumat. Ja kaikkia näitä Maija pelkäsi. Lisäksi hän pelkäsi pimeää, ukkosta, tulvia, tulta ja kaikkia pelkäämisen aiheita. Aina koulusta tultuaan hän telkeytyi huoneeseensa. Eräänä iltana ukkosti ja salamoi. Satoi kaatamalla ja jo vähän ajan päästä joki alkoi tulvia. Metsän pedot lähestyivät aggressiivisesti kohti Maijan kotimökkiä. Ne murisivat ja raapivat kynsillään ovea. Salama iski Maijan taloon. Syttyi tulipalo. Maija pakeni talosta. Hänen vanhempansa eivät seuranneet. Heitä ei koskaan löydetty. Maija muutti tätinsä ja setänsä luokse. Lissu-täti ja Elvis-setä katsoivat parhaaksi sijoittaa Maijan perheen pyöreään  huoneeseen. He maalasivat sen vitivalkoiseksi, tyhjensivät sen kokonaan ja poistivan ikkunan ja muurasivat oven. Vanhemmat jättivät Maijan oman onnensa nojaan. Ainoa minkä he hänen vuokseen tekivät, oli se, että he laittoivat hänelle ruokaa pienen luukun kautta. Lopulta kesytetyt eläimet tulivat ja vapauttivat Maijan.

Hanna-Liisa Laasonen 12 v.

Joskus pelko on haitta eikä hyöty. Pelko voi toimia itseään suojelevana vaistona. Pelko on tunne, jos et pelkää, et tunne mitään. Yksi kaverini pelkäsi 7-vuotiaana palloa. Se on normaalia. Pelätessäsi kovan pallon iskua kasvoihisi, suojelet itseäsi. Kova pallo voi kasvoihin osuessa murtaa nenän tai aiheuttaa muunkin vamman. Jokainen pelkää jotain, muuten ei ole inhimillinen olento tai ihminen. Myös eläimet pelkäävät. Jos pelkäät haita niin hai myös pelkää sinua. Pelko saattaa muodostua, jos ei tunne jotain asiaa. Voit pelätä uutta luokkaasi, koska et tunne luokkatovereitasi.

Pelkojen yli voi päästä.  Yleensä halutaan lopettaa pelkääminen, vaikka uimista, sukellusta, hyppäämistä korkealta hyppytornista ja korkeita paikkoja kohtaan. Jos pelkäät sukeltamista, niin ei tarvitse sukeltaa. Joku voi vaikuttaa pelottomalta, mutta kyllä hänkin pelkää jotain, vaikka hammaslääkäriä. Keskustellessasi kavereiden kanssa peloista, pelkosi voivat lisääntyä. Voit puhua aikuisenkin kanssa peloistasi. Jos pelkäät ufoja niin aikuinen voi tyynesti todeta, ettei niitä ole olemassa. Tai jos olisikin, nekään eivät voi kävellä seinien läpi, eivätkä ufot sieppaa ihmisiä. Pelon yli voi päästä esim. muuttamalla pelon hauskaksi tai pilkkaamalla pelkoa.

Saara Collin 12 v.

Open lipas

Se oli ikäänkuin jotain haltioiden ja faunien tanssia. Puita, nurmikkoa, iloisesti leimuavaa tulta nuotiolla. Yöllä, tähtien ja täydenkuun alla. Siinä voisi olla joitain eri soittimia. Välillä se siirtyi kauemmas ja oli erilaista, hiljaisempaa ja rauhallisempaa, välillä ilosta ja nopeatempoista musiikkia. Ehkä juuri faunien juhlamusiikkia, jonka aikana syödään erilaisia ruokia kuten hedelmiä, marjoja ja muuta. Näin kuvailisin sitä musiikkia, jonka kuulin.

Pirenkel meni sisälle, otti viinimarjatertun ja alkoi syömään sitä. Hänen vierellensä lensi jokin nahkasiipinen. Hän säikähti ensin, mutta huomasi, että se olikin hänen söpö, pieni Lepakkonsa. Lepakko kehotti Pirenkeliä menemään takaisin ulos ja kuuntelemaan lisää sitä musiikkia, joka kuului metsästä. Kun Pirenkel astui ulos, hän huomasi, että maassa oli jälkiä. Musiikki oli lakannut ja hänelle tuli kylmä.
— Mennään takaisin sisälle.
Lepakko kinui vastaan, mutta Pirenkel sai sen vedetyksi mukaan. Pirenkel käveli keittiöön.
— Äiti…
— Olet siis kotona. Missä olet ollut?
— Entä te? Mitä te teitte koko tämän ajan?
— Kuuntelimme sitä metsästä kantautuvaa musiikkia.

Äiti heitti pöydälle pussin, jossa oli jotain kilisevää. Koko pöytä narahti. Pussi oli ratkeamaisillaan. Sen sisällä oli jotain painavaa, joka sai aikaan valtavan paukahduksen osuessaan pöytään. Pirenkel jäi tölläämään pussia ja äiti näytti niin onnelliselta, että ei voinut puhua vähään aikaan.
— Onnistuin vihdoin! Sain myytyä sen ikivanhan kartan pois.
— Minkä kartan?
— Sen vanhan ja rypistyneen, joka kuvasi Aartan merta.
— Senkö? Voi ei!

Se oli Pirenkelin aarre ja hän piti siitä kovasti. Hän oli löytänyt sen metsästä kerran kaatosateella. Se oli ollut ihan märkä ja revennyt, mutta hän sai sen kuivattua. Ja nyt, äiti on myynyt sen!
— Kenelle myit sen?
— Eräälle miehelle torilla. Hän kysyi juuri tätä karttaa ja annoin sen hänelle. Entä miten sinulla on mennyt? Oletko jo selvittänyt sen musiikin lähteen?

Äiti näytti hermostuneelta, mutta pyyhki ilmeen pois heti kun huomasi Pirenkelin ehtineen nähdä sen. Hän puri hampaitaan yhteen ja odotti Pirenkelin vastausta.
— En tiedä vielä kaikkea, tutkimukseni ovat vasta alullaan.

Äiti oli ollut viikon poissa kotoa, eikä suostunut kertomaan minne oli mennyt. Otin äidin rahapussin ja kaadoin rahat pöydälle. Yhteensä 400 grandia! Hän laski, mutta hänen karttansa oli kyllä kallisarvoisempi!

— Lähtisitkö nyt metsään? Minun pitää hieman levätä.
Äiti nojasi pöytään ja näytti kyllä aika väsyneeltä.
— No kai minä voin mennä nyt, mutta pärjäätkö sinä? Näytät kalpealta.
— Minun on vain vähän huono olo. Söin varmaan jotain pilaantunutta.
Milloin äiti muka oli syönyt jotain pilaantunutta? Hänhän oli niin tarkka kaikesta mitä suuhunsa pisti. Varmaan hän oli maailman hygieenisin ihminen.

Pirenkel mietti; hänenhän piti mennä selvittämään sitä ihmeellistä musiikkia. Hän vain ei tiennyt miksi. Mitä tärkeää siinä oli? Sitäpaitsi ketä se muka haittasi? Äiti vain oli ehdoton, että oli mentävä. Eikä äitiä sopinut vastustaa.

Pirenkelin oli pakko laahustaa komeroonsa ja pakata tavaransa. Tämä ’tehtävä’, vain vaikutti niin tärkeältä. Äiti taas vaikutti siltä kuin Pirenkelin matka kestäisi kauemmin kuin pari päivää. Kuukauden? Vuoden? Pirenkel ei edes tiennyt, miten tehtävänsä suorittaa. Hän oli kyllä ihan taitava suunnistaja ja kävi usein retkillä metsässä ja viipyi usein moniakin päiviä.

Metsässä oli kylmä. Pirenkel kietoi kaulaliinansa paremmin ylleen. Lepakon kaulaliina oli auennut ja pudonnut. Pirenkel nosti sen ja solmi sen takaisin Lepakon kaulaan. Oli hirveän pimeää, sillä puut kasvoivat niin tiheässä, että kuu ei päässyt kunnolla paistamaan niiden läpi vaan heitti aavemaisia valon säteitä niiden lomitse.

Äiti oli passittanut Pirenkelin matkaan oitis, kun oli kuullut niistä pihalla olleista jäljistä! Hän oli ollut vähän kummallinen pakatessaan Pirenkelin laukkua (jonka Pirenkel oli oitis purkanut lisävaatteista sumuista villasukista ja laittanut tilalle muun muassa herkkukeksejä ja kolmiovoileipiä pahan tilanteen varalle sekä Lepakon ruokaa, taskulampun, vesipullon ja metsänkartan. Miekka hänellä roikkui huotrassaan vyöllä.)
— Odota,  pysähdytään lukemaan karttaa.

Pirenkel sanoi Lepakolle, joka viiletti pitkällä edellä. Lepakko palasi ja istahti Pirenkelin olalle. Pirenkel kaivoi kartan laukustaan ja levitti sen lähimmälle kivelle, jonka vieressä kyykki pieni, vihreä sammakko. Sammakko säikähti kauheasti, päästi kimeän kurnahduksen ja hyppi korkeaan ruohikkoon piiloon. Pirenkel ei sitä huomannut vaan pysähtyi tutkimaan karttaa.
— Eli talomme on… tuossa ja lähdimme tuosta polunristeyksestä vasemmalle… Häh?
— Sirk sriiiiiikki! Krsiiira…
— Eikö meidän olisi pitänyt mennä tuosta oikealle? Sinähän sanoit osaavasi tämän reitin!

Pirenkel katsoi kysyvästi Lepakkoa, joka suurensi silmänsä ja alkoi uikuttaa. Niin se tekee aina, kun tilanne vaatii. Lepakko oli niin viattoman näköinen kuin vain pystyi ja sen silmät vetistivät.
— Uikuiukiiiik…!
— Kröhöm, tuo ei tehoa minuun. Palataan takaisin siihen risteykseen… eli tuohon suuntaan.

Pirenkel osoitti suoraan pusikkoon. Pusikko oli itseasiassa suurehko ryteikkö, joka oli täynnä piikkejä ja sun muuta ’ei niin kivaa’. Pirenkelillä oli sitä paitsi hänen lempi paitansa päällään, ja sitä hän ei aikonut pilata.
— Tai öö… Missä se polku on?
Polkua ei näkynyt missään.
— No mennään tuonne, siellä on joku polku.

Lepakko nyökkäsi ja he lensivät sulavasti yli takiaisryteikön ja rämpivät siitä läpi, sanoivat pari sopimatonta sanaa ja nyppivät takiaisia irti itsestään loppu yön.

Kun he olivat taivaltaneet pari tuntia, Lepakko alkoi väsyä ja se laskeutui taas Pirenkelin olkapäälle. Se kyyristyi pieneksi palloksi ja nuolaisi Pirenkelin korvaa, mistä hän ei erityisemmin pitänyt.
— Kiirktsi.
— Joo, voidaan minusta jäädä hetkeksi lepäämään ja syötäisiin jotain.

Pirenken istahti erään suuren ja korkean Puun juurelle ja nyppäisi taas yhden takiaisen paidastaan, mutta Lepakko lensi puun oksistoon ja aloitti sirkutuksen.
— No jos sinulla kerran on noin hirveä nälkä, niin tule alas syömään!
Sirkutus loppui.
— No?
— Kriiksiiksrr.
Lepakko liihotteli Pirenkelin eteen ja nappasi keksin.
— Hei! Ensin pääruoka!

Pirenkel ojensi Lepakolle lepakonruokaa. Se oli jo puraissut keksiä, mutta kun se näki sen kutsuvan näköisen purkin Pirenkelin käsissä, se hypähti innosta ja otti purkin jalkoihinsa. Pirenkel etsi kolmioleivän laukustaan ja alkoi syödä sitä. Sitten ihan yhtäkkiä kuului rasahtava ääni.
—  Auts!

Puusta oli pudonnut omena suoraan Pirenkelin päähän. Hän katsoi ylöspäin juuri huomatakseen vilahdukselta likinäköisen oravan, joka oli erehtynyt luulemaan omenaa kävyksi.

Pirenkel poimi omenan. Siinä ei ollut yhtään hampaanjälkiä, joten sen voisi varmaan syödä. Hän laski omenan maahan.
— Tattis.

Ääni kuului Pirenkelin vierestä ja joku nosti omenan. Pirenkel katsasti ylös päin. Hänen edessään seisoi pitkä ehkä noin 17-vuotias tyttö. (Pirenkel itse oli vasta 13.) Tytöllä oli oudot vaatteet: lantiomallinen hame, joka ulottui vähän nilkan yläpuolelle.

Hameessa oli lohkot molemmilla puolilla johonkin reiden puoliväliin. Se näytti nahkaiselta, mutta kun katsoi tarkemmin, se näyttikin vain ruskealta kankaalta. Hame oli kiinnitetty nauhalla lantiolle. Tyttö nimittäin näytti aika laihalta. Paidan oikea hiha oli pitkä ja päästä rosoinen, mutta vasemman hihan kohdalla oli vain paksu topinnauha. Paita oli varmaan samaa kangasta tai nahkaa kuin hamekin. Hänen lantiollaan roikkui huotra, jonka sisällä näytti olevan miekka. Sen kahva oli hopeaa ja siihen oli veistetty kotka. Tytön kengät olivat pitkävartiset nahkasaappaat. Hänen pitkät, yönmustat hiuksensa oli nostettu tiukalla nauhalla korkealle.
— Mikä on noin ihmeellistä?

Kun tyttö puhui hänen äänessään erottui selvästi outo laulava tausta, joka oli Pirenkelille täysin tuntematon.
— E-ei mikään. Ihmettelin vain, miten sinä siihen tulit. Minä kun en kuullut sinua.

Pirenkel oli hieman hämillään. Miten tuo tyttö oli tuohon ilmestynyt.  Ratinaa, kahinaa. Lepakko oli syönyt lepakonruokansa ja alkanut kaivaa lisää keksejä Pirenkelin laukusta. Seurasi lisää ratinaa ja kahinaa ennen kuin Lepakko löysi etsimänsä.
— Outo ystävä sinulla.
Pirenkel oli aivan unohtanut tytön.
— Se on minun lemmikkini Lepakko.
— Huomaan sen kyllä. Kuka olet?
— Pirenkel. Entä sinä stten?

Tyttö istui maahan Pirenkeliä vastapäätä ja otti mukavan asennon. Omena oli pian syöty ja hän näytti siltä että lähtisi pian.
— No hei Pirenkel.

Hän sanoi sen jotenkin sarkastisesti. Omena lensi kauas tytön kädestä ja mätkähti jonnekin. Kuului ihahdus-kurnahdus ja hetken päästä pusikosta loikki turbovauhtia sammakko, jonka Pirenkel tunsi samaksi sammakoksi, jonka hän ja Lepakko olivat jo aiemmin nähneet.  Sammakolla vain oli lentäjänhattu ja -lasit. Se oli todella hullunkurinen näky ja Pirenkelin oli pakko nauraa. Samoin teki myös outopukuinen tyttö. Sammakko pysähtyi ja punastui syvästi. Se riisui hattunsa ja kumarsi syvään.
— Saanen esittäytyä. Olen Sammakko.
Tyttö hymähti ja Lepakko katsoi silmät suurina. Ihan kuin se hämmästyisi kaikkea.
— No oho, enpä olisi voinut uskoa.
Tyttö kuulosti taas sarkastiselta. Hän puhuu varmaan aina niin.
— Hei Sammakko. Minä olen Pirenkel ja tässä on Lepakko. Hän on… Niin kuka sinä siis olet?
— Tsiagoceyne Alyzaic Fetriisa.

Siinäpä vaikea nimi Pirenkel hämmästeli. Sammakko oli jäänyt toljottamaan kesken ampiaisen nappaamisen ja Lepakko näytti edellistäkin kummastuneemmalta.
— Ziigrg?
— Mitä onko nimessäni jotakin vikaa? Sehän on ihan helppo muistaa ja lausua.
Vallitsi hetken hiljaisuus.
— Ei nimessäsi ole mitään vikaa. Mutta… tuota… mikä olikaan etunimesi?
— No on omasikin ihan outo. Etunimeni on siis Tsiagoceyne. Etkö voi muistaa sitä?
— Eikö sinua voi kutsua jollain toisella nimellä? Kävisikö vaikka Tsiagone, se cey on vaikea muistaa. Minullakin on lempinimi, mutta en pidä siitä. Sammakko jäätkö seuraksemme yöksi vai jatkatko… Sitä mitä teit noilla oudoilla laseilla ja hatulla?
— Olin aikoinani lentäjä, mutta koneeni putosi, kun yritin pelastaa nuijapäitä. Nyt heiluttelen hattuani ja välkyttelen lasejani, sekä hypin pitkin poikin.
Sammakko oli selvästi hieman höpertynyt koneen pudotessa.
— Voinhan minä jäädäkin. Menkäämme kaikki nyt nukkumaan.
Marianne Aulake 11 v.
Open lipas

Tuula Kallioniemen
Ihmemies Topi

Kirja kertoo Pohjois-Karjalasta näille seuduille muuttaneen Topi-nimisen pojan 6. luokalle saapumisesta aiheutuvista kommelluksista.

Tino–niminen luokkalainen on kerännyt itselleen ”jengin”, ja Topi huomaa jo ensimmäisenä koulupäivänään, että Tino kiusaa muita koululaisia. Topi kerää joukkoihinsa Markuksen, jonka pelasti Tinon kynsistä, Anun, jonka Markus löysi vakoilemasta Markusta ja Topia tai etsimästä mirriään, ja Anun isoveljen Riston, joka on vammainen.

Tino härnää Topia tämän puhetavastaan, mie ja sie kuulostaa muista naurettavalta.    Topi löytää kadulta koiran, jota Tino kumppaneineen on kiusannut, ja ilmenee, ettei kukaan halua sitä. Koiran avulla Tino ja muut ohjaavat Topin ansaan ja keplottelee Markuksen pettämään Topin.

Pidin kirjasta: luvut eivät alkaneet eivätkä loppuneet pitkäveteisesti, joskus jo toinen sivu niissä teki luvuista nimensä veroisen. Kirjassa teksti on aika isoa ja sivun lukee nopeasti. Käänteitä oli juuri sopivaksi, ja kirja oli niin lyhyt, ettei mikään jäänyt epäselväksi.

Topi osaa karatea, ja joitakin omia toiveitani tuli mieleeni, kun esimerkiksi luin kohdan, jossa Tino sanoo, että karatepotkut osaa kuka tahansa, ja potkaisee täysin päin mäntyä yhden kömpelön karatepotkun. Kallioniemi mielestäni kuvasti sitä, että koulukiusaajia on kouluissa turhan tiheään. Jos joku koulukiusaaja lukisi kirjan, hän varmaan nolostuisi, kun lukee, missä arvossa koulukiusaajia pidetään. Se voisi jopa rohkaista jotakuta kiusattua.

Kirjassa ei sinänsä ole huumoria, mutta nauroin joillekin kohdille. Kirja oli hyvä.

Valtteri Nieminen 12 v.

Open lipas

Runo lukevasta pöllöstä
Luki pöllö-herra oppikirjaa aina, aina vaan,
eikä halunnut lopettaa,
sillä silmiään ei hän kirjasta irti saa,
ennen kuin loppusivut kirjassa kukoistaa.
Niin hän luki elämänsä loppuun saakka,
ja tunsi aakkoset kuin oman vatsansa.

Roosa-Maria Lindell

Pingviini liitää oppimaan
Pingviini liitää, sukset oikein kiiltää.
Nyt oppimaan täytyy mennä.
Vauhtiin lentää, kiirehtii, ettei vaan myöhästy.
Pian koulu näkyy vaan ja opettajahan vilkuttaa.
Sitten kirja kainalossa mennään oppimaan,
kohta kaikki aakkosetkin osaan kokonaan.
Hymyillen kun opittiin, niin nyt
mä osaan kaiken paremmin.

Katri Janerko

Tyhmä pässi ja kirja
Oli kerran tyhmä pässi,
joka muita aina käski.
Se halus pitää kirjan kurjan,
sen sisällönkin tosi hurjan.
Sitä se vartioi ilmeellä tuimalla,
melkein kuin kala maalla kuivalla.

Kerran pääs orava kirjaan käsiksi,
muuttui kai sekin jo sitten hulluksi.
Loppukoon tarina tämäkin hassusti,
tyhmän pässin ja kirjan onnelliseksi lopuksi!

Emilia Valsi

Leppä-Pirkko
Elelipä kerran pienen pieni peto,
asuinpaikkanaan sillä oli keto.
Sen pedon nimi oli Leppä-Pirkko,
se oli ristitty paikassa nimeltä kirkko.
Se eleli elämäänsä lokoisasti,
ainakin siihen asti.
Kunnes se kuoli,
se oli saalistajien huoli.
Kun ne etsivät sitä,
ja arvatkaapas mitä?
Saalistajat vaan itkivät
ja maata kitkivät.

Emilia Parviainen

Pöllö
Pöllö istui puussa,
havunneulasia suussa.
Pöllö sylki neulaset pois,
mutta jotain muuta sinne pantava ois.
Pöllö luuli näkevänsä hiiren,
mutta sai saalikseen vain hiilen.

Henri Pahtaharju

Open lipas

Kevät:
Alkukeväällä ei ole lintuja.
Voi tehdä hauskaa, kun lumi sulaa.
Voi ajaa pyörällä, varsinkin vesilätäkön yli.
Voi keinua ja liukua
ja kuunnella linnunlennon viuhua.
Loppukeväällä linnut tulevat.
On kiva olla koulussa piilosta.

Nicholas ja Tuukka
Keväällä on kivaa.
Ei keväällä ole lunta.
KeVäällä linnut laulaa.
Äitienpäivää juhlitaa.
Todistuksen jälkeen alkaa kesä.

Daniel, Valtteri ja Miikka

Kesä:
Kesällä on kivaa kun uida saa.
Ei sada kun päivä paistaa.
Saa veneillä vesillä.
JÄäteetäkin juoda saa.

Julia ja Kaisa-Maria

Kesällä on kivaa uida.
Kukkii kukkia.
Kesällä on kivaa syödä jäätelöä.
Etana kuihtuu kuumuudessa.

Sää on ihana.
Sisilisko suhisee
kaislikossa puhisee.
Ämpärillä voi tehdä hiekkakakkuja.

Henna-Maria, Henna ja Mia

Syksy:
Syksyllä kylmää on.
Lehdet puista putoilee.
Karhut menevät horrokseen.
Puissa linnut ei viserrä.
Joet kylmenee.
Jääkiekkokausi alkaa.

Kasper, Severi ja Toni

Syksyllä pelaan sählyä
Yhdessä kavereiden kanssa.
Käyn kavereiden kanssa kaupassa.
Syksyllä pelaan sisällä pelejä,
pleikka kolmosta ja Xboksia.
Yhdessä teen äidin kanssa ruokaa.

Antti, Matias ja Joona

Talvi:
Talvella on kylmää ja pakkasta.
LAuletaan joululauluja.
Lumilyhty valaisee pimeässä.
Vappu taakse jää ja joulu nyt on.
Itku vauvan hellenee joulunviettoon.

Tino ja Claudia

Talvella on joulu.
On kiva olla kun sataa lunta.
Ja olla lumipallosotaa.
Kun luonto kimaltaa ja lunta sataa,
näyttää lumi timanteilta.
On kiva tehdä lumiukkoja
ja tehdä enkeleitä.
On kivaa kun tulee joulupukki.

Sara, Ainomaria ja Taru

Open lipas

Puu on ruskea. Puutiikerit Atsku ja Santtu kiipeilevät joka päivä omenapuussa. Ne ovat salamatkustaneet laivasta omenapuuhun. Vieressä on talo. Yksi apina lähti retkelle kauppaan ja toinen apina lähti luistelemaan jäähalliin ja kolmas apina lähti jalkapalloa pelaamaan. Ne ovat tiikereiden kavereita. Ja neljäs apina lähti taloa tutkimaan. Jännittyneenä hän kirkaisi ja hyppäsi omenapuuhun. On syksy ja yksi omena on aina vaan puussa.

Tiikerit lähtivät etsimään apinakavereita ja löysivät kaikki. He menivät pelaamaan jalkapalloa. Oli punaiset ja keltaiset joukkueet, ja ne aloittivat vihreällä pallolla. Punaiset voittivat – siis tiikerit hävisivät. Sitten he lähtivät luistelemaan, siis jääkiekkoa pelaamaan. Ja taas samat joukkueet: punaiset ja keltaiset. Ja jälleen kerran punaiset voittivat. Sitten ne lähtivät kauppaan pelaamaan biljardia. Sitä pelataan kepillä. Ja taas samat joukkueet. Tällä kertaa keltaiset – siis tiikerit voittivat.

Ne pyörivät kaupassa. Ne ostivat sieltä karkkia ja vuokrasivat leffan ja lähtivät puuhun syömään iltapalaa. Ne katsoivat leffaa ja kävivät nukkumaan. Ja yöllä tuli pimeä ja myrskyinen yö. Ne heräsivät myrskyiseen yöhön ja lähtivät taloon suojaan. Ja ne katsoivat leffan loppuun. Ne kävivät talossa nukkumaan ja aamulla ne heräsivät ja lähtivät taas samoihin paikkoihin. Siis jalkapalloon ja jääkiekkoon ja kauppaan. Sitten tapahtui taas samalla tavalla.

Tuomas Virtanen, 7 v.

Open lipas

Sara, 4 v.
Saduttaja: Marjukka Tenngren

”Annan satu isin kanssa lukee. Saran sylkkyyn. Annan sylkkyyn. Annan satu. Isi lukee mun kanssani. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus.”

Anna, 2 v.
Saduttaja: Marjukka Tenngren

”Keijut lentää taivaalla. Ne lentää yli vuorien yli kaislikkojen prinsessa ruususen talolle. Kyy on käärme, hei. Yli pöllöjen. Ruuvimeisseli lentää ilmaan.”

Siiri, 4 v.
Saduttaja: Marjukka Tenngren

”Spiderman ja Batman osas taistella hyvin. Ja sitten tuli sellainen, joka taisteli. Ne taistelivat. Ja sitten vastustaja rikkoutui ihan niin kuin se halus. Ja sitten tuli sellainen, joka vastustajan halus rikkoa. Ja sitten se tuli. Ja sit Tatu ja Patu halus rikkoutua sen kanssa. Ja sitten ne vaan halus tehdä silleen, et ne halus rikkoa. Ja ne halus rikkoa sellasen vastustajan, joka halus sen kanssa tehdä töitä. Ja sitten se vastustaja rikkoutu päähineen kanssa. Ja sit Spiderman tuli ja halusi rikkoutua sen kanssa. Ja sitten haikala tuli ja sitten merirosvot tuli ja ne rikko maailman. Ja sit se loppu.”

Kalle, 4 v.
Saduttaja: Marjukka Tenngren

Satu Hammaspeikosta
Hammaspeikko hyrräsi hampaissa. Se tuli yhtäkkiä keskelle siltaa, johon se pysähtyi. Yhtäkkiä se ei enää osannutkaan hyrrätä hampaissa. Se tapasi ihmisen, jonka nimi oli Aino. Se kertoi ihmiselle, ettei se osaa enää hyrrätä hampaissa. Ihmisellä sattui olemaan sokeripaloja taskussa. Se antoi ne hammaspeikolle. Sitten hammaspeikko hyrräsi taas suussa. Tyttö meni sitten hammaslääkärille äitinsä ja veljensä kanssa.

Ella Nevalainen, 3 v.
Saduttaja: Saara Väntsi

V&N
V vauvan sai
V vyön sai
N neilikan poimi
N nauriin kasvatti

Nuutti Varvikko 7 v.

Oli kerran pupujussi,
sill´ oli suussa eväspussi.
Eväät oli pahoja,
koska niiss´ oli kaloja.

Oli kerran leppäkerttu,
sen oma nimi oli Perttu.
Se ei pitänyt eväistä,
koska ruoat oli leivästä.

Taivaalla loisti tähti.
Samaan aikaan kissa lähti,
hiirten luo.
Hän ei niille rauhaa suo.

Koivun oksalla peippo istuu.
Samaan aikaan mieleen muistuu.
Peipon laulu ihana,
kun sillä on selkä suorana.

Siiri 9 v.
Saduttaja: Anne Tarjanne

Open lipas